Elämä voittaa

On ollut hyvä viikko ja nyt on onnellinen olo. Alkaa olla jo lähes normaali vointi, ei ole kipuja eikä oikeastaan pahoinvointiakaan. Ruoka maistuu ja syöminen on taas mukavaa. Väsyttää toki enemmän kuin normaalisti. Iho on jo vähän parempi, mutta huono edelleen. Teini-iän jälkeen ei ole tarvinnut iho-ongelmista kärsiä, nyt on aika vaikea sopeutua näppynaamaan.. Elättelin jotenkin toivoa, että seuraavien sytostaattien jälkeen ihottumaa ei enää tulisi, mutta kyllä kuulemma tulee. Ajattelin myös ennen sairaslomalle jäämistä, että voisin ehkä käydä töissä hoitojen välillä jos on vointi hyvä, mutta eipä siitä taitaisi mitään tulla. Vaikka vointi on melko hyvä, niin kyllä tämä kokopäiväistä sairastamista silti on. Kyllä sille on syynsä, että sairasloma kirjoitettiin tämän vuoden loppuun. 

Onnellinen olo tuli kuntosalista, vasta leikatusta nurmikosta, kauniista puutarhasta (kun katsoo kaukaa, niin ei näe rikkaruohoja), syreenin tuoksusta ja uudesta tukasta. Kävin tänään sovittamassa peruukkeja. Jännitti aika lailla. Tuntui oudolta. Sillälailla oudolta, että ei ole käynyt koskaan edes mielessä, että tässä tilanteessa voisi joskus olla. Mutta huoli pois, oikea peruukki istui päähän kuin oma tukka. Värikin oli lähes sama kuin omissa hiuksissa. Sen vain tiesi, kun oikean peruukin laittoi päähän. Jos ei tietäisi, niin ei välttämättä huomaisi. Nyt on kulunut kaksi viikkoa sytostaatista, oman tukan pitäisi jo lähteä. Tiukasti tuntuu olevan vielä kiinni. Vähän jo kihelmöi päänahkaa, eiköhän se pian jo ala tippua. Toisaalta jo odotan, että lähtis jo, niin pääsis siitäkin odotuksesta. Tietynlainen etappi sekin. 

Ihanaa kun on jaksanut käydä salilla! Jännitti ekalla kerralla. Jaksoi vain, ei ihan samoilla tehoilla kun aiemmin. Maastavetoja pystyi tehdä vain kaksi sarjaa, kun meinas ruveta silmissä sumenemaan ja korvissa humisemaan. Reidet kramppas jo ennen kyykkyjä, mutta niin vain pääsin kyykystä ylös joka kerta. Yläkropankin sai tehtyä melkein samoilla painoilla kun ennen hoitoja. Tänään näin entisen työkaverin salilla, hän ei vielä tiennyt syövästäni. Kerroin siitä niin "huolettomasti" ja hyvä ettei hymyssä suin, että jälkeenpäin vähän hävetti, vaikka hän ihastelikin hyvää asennettani. Rupesin miettimään, että pitäisikö minun olla tietynlainen sairastaessani vakavaa sairautta. Että pitäisikö olla synkkä ja vakava, surra. Oletetaanko ihmisen olevan tietynlainen, kun sairastaa? Ymmärränkö edes itse, mikä tilanteeni on? En tiedä kuinka monta elinvuotta minulla vielä on, ja minkälaista. En tiedä näenkö tyttöjen valmistuvan, muuttavan omilleen, luovan omaa elämäänsä, mahdollisesti perustavan perhettä. Mutta ei tiedä kukaan muukaan. Tiedostan sen, mutta valitsen olla murehtimatta sitä. En voi murehtimalla muuttaa omaa tilannettani enkä tulevaisuuttani. Valitsen olla onnellinen ja kiitollinen nykyhetkestä. On hetkiä olla synkkä ja vakava ja surra, mutta niistä pääsee yli. Aiemmin tällä viikolla Elsan kanssa iltateellä puhuttiin paljon siitä, miten sairastaminen vaikuttaa minäkuvaan. En sitä silloin ehkä ihan vielä sisäistänyt, mutta ehkä se on juuri tätä. Puheltiin paljon muutakin kuin sairastamista, en muista koska viimeksi olen niin paljon nauranut! Ei ole liikaa tullut ystäviä korona-aikana tavattua, kylläpä sitä olikin ikävä. Ja vieläpä ilta-aikaan, niinkuin tavalliset ihmiset, hyvänen aika. Meidän ilta alkaa seitsemältä iltapalalla ja loppuu yhdeksältä kun saa lapset sänkyihin, sitten hetki omaa/yhteistä aikaa ja itse maate (nyt kesäaikaan toki vähän myöhempään). Ja Elsa lähti vasta melkein klo 23 vaikka seuraavana aamuna piti töihin, arvostan💓 Oli todella ihanaa.

Rikkaruohoja nyppiessäni tuli muuten mieleen mielenkiintoinen asia. Pohjustuksena sen verran, että ajattelen puutarhan hoidolla ja lasten kasvatuksella/kasvamisella olevan paljon yhteistä. Sitä istuttaa kasvit yrittäen luoda niille parhaat mahdolliset olosuhteet ja kasvualustat, ja hoivata ja rakastaa niitä vuodesta toiseen, jotta ne juurtuisivat ja kasvaisivat omanlaisikseen. Olen myös huomannut sen, että harvoin kasvi kasvaa sellaiseksi kuin on itse ajatellut, vaan ihan omanlaisekseen. No, rikkaruohoista siis; tein havainnon, että kun kukat kasvavat kukkamaassa isommiksi, rikkaruohoja ei enää niin paljon huomaa. Päteekö tämä lapsen kasvuun ja aikuisuuteen? Tätä olisi kiva päästä jonkun kanssa pohdiskelemaan, itse en oikein päässyt ajatuksessa eteenpäin. Olettaen, että rikkaruohot kuvaisivat jotenkin ei-toivottuja, kitkettäviä ominaisuuksia. Minean ystäväkirjaan kirjoitin toive -kohtaan, että puutarhani kukoistaisi eikä rikkaruohoja olisi liikaa. En siis toivo täyttä rikkaruohottomuutta. 

Käytiin viime sunnuntaina Ideaparkin tivolissa, tytöt olivat sinne jo pitkään pyytäneet. Kysyin Minealta, uskaltaakohan hän mennä laitteisiin, katsoi vain päälle ja totesi, että "en mä nyt mikään nynny oo". Meiltähän jäi jo muutama vuosi ennen koronaa Power Park -reissut välistä ja Minea on ollut ihan pikkuinen kun viimeksi huvipuistossa on käyty. Niin vain laitteisiin menivät. Aadan kummit tulivat iltapäivällä ja Aada jäi sitten vielä heidän kanssaan jatkamaan iltaan asti. Sen verran huono olo vielä silloin oli, että minulle riitti pari tuntia, ja lähdettiin sitten Minean kanssa kotiin. Aada palautui kotiin sitten illalla, ja heti järjesti itselleen seuraavaksi päiväksi uuden reissun kaverinsa kanssa. Se olikin ensimmäinen kerta, kun Aada oli kaverin kanssa kahdestaan - ensin tivolissa ja sitten vähän shoppailemassa. Voin kertoa, että äitiä hirvitti! Mitä jos joku sen sieppaa? Mitäs jos se ei saa suutaan auki kaupassa, osaakohan se käyttäytyä? Muistaakohan se desittää kätensä ennen syömistä? Osaakohan se valita oikean koon vaatteista? Osaakohan se huolehtia, että rahat riittää vielä ruokaankin? Kyllä osasi. Ja tuumasin, että pakkohan se joskus on päästää. Hyvin oli reissu mennyt ja ostokset sujuneet. 

Kasvimaalla on muuten kylvöt itäneet, jeij. Uunikin saatiin asennettua, jeij. Virkkaus on edistynyt, intoa on jopa ehkä tehdä koko peitto valmiiksi ennen seuraavaa työtä (nimim. ainakin neljä työtä kesken..) Huomenna mennään Elsan kanssa Tapion lankakauppaan (paratiisi). Tarkoitus ostaa langat yhteen puuvillaneuleeseen ja EHKÄ langat omaan islantilaisneuleeseen. Harrin vastaava paita on kesken, mutta siellä on vielä tarjouksella se sama lanka, ja se on aika ihana.. Sukkalankaa ehkä on riittävästi, sitä ei taida tarvita.. 

Tulipas pitkä teksti ja vielä ilman kuvia. Piti laittaa kuvia puutarhasta, mutta eilen tuli vähän pilvisiä kuvia ja tänään unohdin kuvata. Ehkä ensi kerralla 😊 Nyt asemoidun nojatuoliin katsomaan jalkapalloa (EM-kisat, jeij) ja virkkaamaan peittoa.