Tutkimukset alkaa

 Alkushokki on ohi. 

Töissä oli pystynyt olla, mutta ihanaa, että edessä oli kuntoutusviikko Härmän kuntokeskuksessa. Sai olla yksin ajatusten kanssa ja ennenkaikkea syödä hyvin! Tämä oli kolmas ja viimeinen viikko Kelan selkäsairaudet -kuntoutusta. Odotin puhelua lääkäriltä koepalojen vastauksista. Puhelu tuli keskiviikkona. Rinnan koepalavastaus oli vasta vastattu, ja sen perusteella syöpä vaikutti olevan ärhäkkää sorttia. Kainalosta ei vielä ollut tietoa.

Otin uutisen vastaan tyynesti. Lääkäri lupasi tehdä lähetteen Seinäjoen keskussairaalaan vielä samana päivänä. Kirurgialta oltaisiin minuun yhteydessä mahdollisesti jo ensi viikon alussa. Puhelu tulikin jo perjantaina. Tutkimukset olisivat heti seuraavana maanantaina. Labrat, rintojen magneettitutkimus ja vartalon tt. Itkuhan siinä tuli; oletetaanko sen olevan levinnyt, kun otetaan vartalon tt? Vaikka taaskin tunne ollut jo ennen puhelua, että on se levinnyt. Sen vain jotenkin sisimmässään tietää, vaikka ei tiedäkkään ja yrittää olla ajattelematta asiaa.

Viikonloppuna kuntosalilla isosta peilistä katselin, että onhan tuo vasen kainalo selvästi turvonneempi kuin oikea. Kaulalla soliskuopassa vasemmalla on jännä painon tunne. Oikealla leukaperässä tuntemuksia. Oikeassa rinnassakin tuntuu samanmoista, mitä vasemmalla ihmettelin ennenkuin tiesin rintasyövästä mitään.

Niin. Vasemmalla rinnassa. Rinnan sivussa olin jo jonkin aikaa ihmetellyt tiiviimpää aluetta, joka ei ole tarkkarajainen ja elää kierron mukana. Välillä pehmeämpi ja välillä kovempi. Kerran muistan Harrille vitsailleeni, että kai se rintasyöpää on. Mutta en osannut ajatellakkaan, että se oikeasti olisi. Mielikuva oli, että syöpä on joku selvä patti - niinkuin herne - jota ei voi erehtyä luulemaan miksikään muuksi. Tämä oli jotain muuta. Ja harhakäsitys, että eihän minulla voi syöpää olla. Ihottumaakin oli ollut. Vuosia sitten olin näyttänyt vasemmassa rinnassani ollutta ihottumaläiskää lääkärille, joka käski rasvata sitä ja seurata. Läiskä ilmeisesti parani, koska en ole sitä kummemmin viime vuosina ajatellut. Viime talvena ihottuma kuitenkin palasi. Vimmattu kutina joka ei rasvaamallakaan mennyt ohi. Vieläkään ei kellot soineet. Talvi-ilma kuivattaa.

Näin jälkikäteen ajatellen kaikenlaisia merkkejä on ehkä ollut, mutta en ole lääkäriin mennyt. Joku ihme pelko on takaraivossa aina ollut, että minua ei oteta tosissaan. "Jos kuulet kavioiden kopsetta, se tuskin on seepra" -vai miten se meni. Sairaskertomuksessa on masennus -diagnoosi ja psykoterapia, jonka oletin jotenkin tarkoittavan (vielä terapian päättymisenkin jälkeen), että kaikki ihme pikku vaivat laitetaan sen piikkiin. Minä vain kuvittelen. Luulin olevani sinut ongelmieni kanssa, en häpeä sitä enkä terapiaani. Päinvastoin olen ylpeä siitä, että hakeuduin terapiaan kun ongelmia oli enkä enää yksin pärjännyt. Mutta joku alemmuudentunne siitä selvästi oli jäänyt. 

Oli miten oli, tässä ollaan nyt. En sure sitä etten mennyt aiemmin lääkäriin - tein päätökseni sen hetkisen tilanteeni perusteella, parhaalla arvioimallani tavalla. En voi muuttaa sitä. Pääasia että hakeuduin hoitoon nyt.