Mielen vuoristorataa

 Uusi viikko aluillaan, yhdestä siis taas selvitty, siitä pahimmasta. Mieliala tuntuu vaihtelevan laidasta laitaan, miten ihanaa! Tänään aamulla heräsin merkillisellä tavalla onnellisena, jotenkin erilailla kuin ennen. Pitkälti tähän asti olen toivonut, että voi kun saisi vain olla, tai, ihanaa, tänään saa vain olla, niin tänään ajattelin, että ihanaa, saan nousta ylös, saan herättää tytöt ja olla yhdessä aamupalapöydässä, lähettää heidät kouluun ja sitten touhuilla omiani. Aurinko jo paistaa, pellolla on vielä sumua, mikä ihana päivä. Nyt ei ollutkaan enää päällimmäisenä toivo siitä, että saa vain olla (mikä tarkoittaa kutomista ja tv:n katselua), vaan että saan tehdä. Pienen pieni ero, mutta minulle merkittävä. Uupumuksen jäänteet ovat ehkä viimein poistumassa? Siltä minusta ensimmäistä kertaa tuntui. Olemisellakin on monta muotoa ja sillä on paljon sävyjä. Olemisen taito on mielestäni ensisijaisen tärkeä ja rauhoittavuudellaan auttaa meitä palautumaan, mutta se voi myös olla pakonomaista eikä välttämättä aina itse hallittavissa.

Tämän ällöttävän ihanuuden vastapainoksi olin eilen kärttyinen ja pahalla päällä. Lauantaina oli infernaalinen väsymys, ja (itseeni) tyytyväisenä kiltisti lepäsin ja nukuin useamman tunnin päiväunet ja muuten vain makoilin ja kuuntelin äänikirjaa. (Nyt sain ladattua Storytelin, jei! Aloitin Lucinda Rileyn Seitsemällä sisarella. Ensimmäinen sessio terassilla pesässä kuunnellen meni hyvin, kahdella seuraavalla nukahdin..). Sunnuntai sitten oli jo vähän vähemmän väsynyt päivä ja erheellisesti oletin, että tänäänhän jaksaa jo olla makaamatta koko päivää. Vaikka haluaisin pitää itseäni jossain määrin spontaanina ja nopeasti tilanteisiin reagoivana, pettymyshän siinä yllätti kun oli mielensä johonkin jo asettanut. Ei pystynytkään sopeutumaan siihen, ettei tänään nyt pystynytkään tekemään niinkuin suunnitteli. Kärttyhän siinä iski.

Iltakiukuttelujen (minun omieni) jälkeen oli tietenkin huono omatunto ja harmitti, eikä meinannut uni tulla. Aloitin lukemaan uutta kirjaa - Gail Honeymanin "Eleanorille kuuluu ihan hyvää". Kansien perusteella odotin kevyttä huumoria, mutta heti ensilehdet nostivatkin palan kurkkuun ja myötätunnon päähenkilöä kohtaan. Alkuteksti kosketti jotain myös syvällä sisällä, ja siksi lainaankin sen tähän.

"...yksinäisyydelle on tunnusomaista voimakas halu päästä siitä eroon. Sitä ei kuitenkaan voi karkottaa pelkällä tahdonvoimalla tai yksinkertaisesti liikkumalla entistä enemmän kodin ulkopuolella, vaan muutos edellyttää läheisten suhteiden solmimista. Ystävien löytäminen on kuitenkin hyvin työlästä, ja erityisen vaikeaa se on niille, jotka ovat yksin jonkin menetyksen, eristämisen tai ennakkoluulojen takia ja joilla on syytä paitsi kaivata muita ihmisiä myös pelätä tai epäillä heitä."  -Olivia Laing: The lonely city

Johonkin tuo kolahti. Sanoisin olevani enemmän yksinoloon kallellani kuin sosiaalisuuteen, mutta aina se ei ole vapaaehtoista. Omat haasteeni ihmisten lähellepäästämisessä ei poista kuitenkaan kaipuuta siihen. En tiedä liittyykö tähän asiaan, mutta eilen oli myös keskustelussa Zoomerang - sovellus millä voi tehdä videoita. Tiktokiahan meillä ruinattiin kauan, mutta sitä ei ole eikä tule, ja tämä zoomerang piti olla sellainen, että ei tarvitse kirjautua/tehdä tiliä, eikä julkaista omia videoita. No, nyt on ruvennut sieltäkin tulemaan ilmoituksia, että "se ja se started following you". Eli ilmeisesti tili tms. on, mutta Aada kyllä vakuutti, ettei hänellä julkisia videoita ole. Toki hän kyllä kovasti haluaisi videoita julkaista, ja seuraajatkin tuntuivat olevan kovin tärkeitä hänelle. "Kun kaveritkin saa". Viimeiseen asti aion hänen yksityisyyttään suojella, kun siihen vielä pystyn, kaverit tehkööt mitä lystää. 10 -vuotiaan ei mielestäni vielä tarvi keikutella ja heitellä tukkaa julkisesti, sitä ehtii kyllä sitten täysi-ikäisenä tehdä ihan tarpeeksi jos haluaa. Mutta miksi se on niin tärkeää? Onko seuraajien haalimisessa ja esillä olossa kyse yksinäisyydestä? Kaikilla lienee perustavanlaatuinen halu tulla nähdyksi ja kuulluksi, omana ihmeellisenä itsenään. Toivoisin, että osaisin tukea lasteni itsetuntoa niin, että he tietäisivät olevansa fiksuja, kauniita ja ihmeellisiä juuri sellaisina kuin ovat, ja ettei varmistusta siihen tarvitsisi teininä hakea miltään 50+ setämieheltä... Enkä kyllä ollenkaan tiedä, ollaanko oikeaan suuntaan menossa. Näitä piti sitten illalla ennen nukkumaanmenoa miettiä. Mutta mikä parasta, se ei tiennyt automaattisesti katastrofia. Vaikka vähän joutuisikin valvoa, seuraavasta päivästä selviäisi. Samoin kuin toissayönä Minean kanssa istuin pitkän pätkän ja sain hänen pelkonsa ukkosesta hälvenemään. Siitä tuli tosi hyvä olo.

Islantilaisneule etenee, ehkä jo seuraavaan julkaisuun saan siitä kuvan. Siitä ei tule ihan sellainen kuin ajattelin, mutta harjoitellahan pakko on. Tästä taitaa tulla liian iso, ehkä seuraava on sitten jo sopivan kokoinen. Muutamat sukat pyöräytin siskolle männäviikkoina ja sain toisen siskon huivinkin valmiiksi. Keskeneräisenä odottaa paidan lisäksi puuvillaneule ja pitkä neuletakki, Minea tilasi sukat ja lapaset, ja itseasiassa yksi Rohkelikko -huivikin odottaa valmistumista. Ja kaikkia tekis mieli tehdä yhtäaikaa! Plus monta muuta mielessä olevaa neuletta. Ne tuottavat minulle iloa, niitä siis teen, vaikka ikkunatkin kaipaisi kyllä vielä pesua. Jahka tämä inspiraatioflow jatkuisi, niin saisin tehtyä molemmat. Kyllä se laskukin sieltä taas tulee, että mikään ei huvita ja mitään ei jaksa - sitten maataan ja kuunnellaan(nukutaan) äänikirjaa. Olen oppinut rakastamaan tätä ailahtelevaa vuoristorataista mieltäni ja tuultani, nautitaan siitä mitä kukin päivä tullessaan tuo 💓 Sisäiset ristiriidat on oikeastaan aika hauskoja, joka päivä saa oppia jotain uutta.

Ja ps., kiitän Veripalvelua askeleestani kohti kofeiinikoukun murtamista! Soitin tässä taannoin sinne, että minulla on levinnyt rintasyöpä enkä voi enää verta luovuttaa, niin parin päivän päästä postissa tuli yllätyspaketti, missä oli hieno Veripalvelu -muki. Standardikokoinen (anoppi olisi standardikokoisuudesta kyllä eri mieltä🙊) kuppi, nyt juon puolet vähemmän kahvia kuin yleensä.