Toivon ja epätoivon tasapaino

 Vointi on pysynyt edelleen yllättävän hyvänä, oikein huonoja päiviä ei ollut kovinkaan monta. Saattaa vaikuttaa myös se, että osasin ottaa rennosti enkä ressannut. Ikäänkuin en taistellut väsymystä vastaan, vaan ihan hyvällä omallatunnolla vain olin silloin kun ei muuta jaksanut. Telkkarin katselu alkaa jo turruttaa ja vakavasti harkitsen jo äänikirjapalvelua. Olen tähän asti ollut vannoutunut nidotun kirjan lukija, eikä mielestäni äänikirjan kuunneltuaan ole voinut sanoa lukeneensa kirjaa. Hiiteen mokomat ajatukset, väliäkö sillä nyt on onko lukenut vai kuunnellut, kunhan tarina tulee kuulluksi. 

Aika ihanaa on ollut huomata, että kaipaan seuraa! Tähän asti olen ollut ehdottoman mörkö ja vaalinut yksinäisyytäni, mutta nyt on välillä tylsääääääää. Ehkä en täysin introvertti olekaan, sosiaalinen hälyisä työ vain on vaatinut vastapainokseen rauhaa ja hiljaisuutta. Että tervetuloa vain käymään 😊 Tähän asti on ollut melkein kauhu jos joku tulee kylään varsinkin ilmoittamatta, nyt ei niinkään enää. Syöpäkortilla (taas sitä tulee heiluteltua) saa varmaan pahimmat sotkut kuitattua, mutta ehkä se viesti olis kiva, että saa "housut jalkaan" ja pahimmat sotkut siivotuksi. 

Sekin on kumma juttu, harvalla varmaan on arjessa edustuskoti viimeisen päälle puunattuna, mutta silti jostain syystä hävettää päästää ihmisiä siivoamattomaan kotiin. Kai sitä jollain lailla ei halua näyttää omaa epätäydellisyyttään, liekö se edustaa myös mielen sotkuja. Jotenkin tämä liittyy myös ihmisten lähelle päästämiseen. Töitä olen tämänkin asian kanssa tehnyt, ja mitä enemmän itsensä hyväksyy, sitä enemmän hyväksyy myös ulkoiset sotkut. Minä olen enemmän isolla pensselillä maalaaja, vähän sieltä sun täältä, en laita välttämättä tavaroita heti paikoilleen ja saatan hairaantua tekemään jotain ihan muuta mitä pitäisi tai olin ajatellut. Sen kun hyväksyy(hyväksyisi) itsessä on paljon helpompi olla. Matkalla sitä kohti 💪 Ihanteeni ja tavoitteeni on ennen ollut olla järjestelmällinen ja siisti, mutta eipä minusta ole 37 vuodessa sellaista tullut, niin ehkä pitää jo uskoa, ettei minusta sellaista tulekaan. Lapsiparat saavat monesti tuta minun ristiriitani tässä asiassa, motkotan heille juuri niistä asioista mihin olen itsessäni toivonut muutosta. Kahdessa äitienpäiväkortissa on lukenut (niitä missä pitää täydentää lauseita) "Äiti sanoo minulle aina: Siivoa huoneesi!" Piston olen molemmilla kerroilla sydämessäni tuntenut. Soisin siinä mieluummin lukevan "Olet rakas". 

Elsa soitti viikolla ja kysyi lähdenkö kaveriksi Kauhavalle Lankavaan, todellakin lähdin! Olin oikein siivosti, mutta käänteentekevä asia tapahtui. Ostin elämäni ensimmäiset (muutaman vain) kerät Lettlopia, islanninlampaanvillalankaa (onko se yhdyssana?). Taidan olla myyty. Onhan se karkeaa verrattuna muihin aiemmin käyttämiini lankoihin, mutta se vain on ah niin ihanaa. Lienee sanomattakin selvää, että mukanaan vei myös siitä tehdyt villapaidat. Niitä voi nyt ruveta tulemaan. Seuraavana päivänä pidettiin inspiraatioistunto, selattiin melkein kymmenen vuoden Novita -lehdet. Siinä se tunne vain vahvistui, että haluan tehdä islantilaisneuleita. Ei mikään muu enää tuntunut oikein miltään. Aika ihana tunne.

Matkalla Kauhavalle tuli vihdoin myös itku. Vaikeaa on ollut ja on edelleen se mitä tulevaisuudelta odottaa. Toivon ja epätoivon tasapaino. Kun tiedän, että levinnyttä tautia ei voida parantaa, niin mitä toivon? Jos en toivo paranemista, niin mitä sitten? Ja jos en pysty toivomaan paranemista, niin vaikuttaako se lopputulokseen? Jos mieli luovuttaa, niin kroppakin luovuttaa. Tavoitteen asettelu on nyt hukassa. En haluaisi päästää mieleeni negatiivisia ajatuksia, mutta ilman niitä asian käsittely ei onnistu. Oli erittäin vaikeaa puhua asiasta, ihan sen vuoksi, etten kirjaimellisesti pystynyt muodostamaan ajatuksiani lauseiksi, en edes tiennyt mitä ajattelen. Enkä oikein tiedä vieläkään. Elsa sanoi, että ajatukset tulee, kun on niiden aika tulla. Tarkoittaen sitä, että käsittelen ne sitten kun on sen aika ja pystyn siihen. Jos nyt täytän päiväni "joutavalla", se saattaa olla mieleni keino suojella itseään. Ehkä minun pitäisi antaa sen tehdä niin. Aihe on tuttu terapiastakin. Sen olen oppinut, että pakottamalla ei saa mitään hyvää aikaiseksi. Mutta mitäs jos aikaa ei ole? 

Tytöt ovat kovasti kipuilleet kuoleman kanssa tällä viikolla, ehkä se siksi minunkin ajatuksissani on. Ei ole helppoa siitä lasten kanssa puhua. Voin vain kuvitella, miten ahdistavaa on lapsena pelätä, että äiti kuolee. Enkä voi luvata, ettenkö syöpään kuolisi. Voin vain sanoa, että nyt minua hoidetaan, lääkkeet ovat hyviä, on epätodennäköistä kuolla rintasyöpään ja että se on parhaiten hoidettavissa oleva syöpä, kuolla voi mihin vain jos oma aika on. Emme pysty siihen vaikuttamaan. Tärkeintä on nauttia tästä hetkestä ja rakastaa toisiamme. Ja sanoin kyllä etten aio nyt kuolla rintasyöpään. Siinäpä sitä tavoitetta.