Lääkärillä käynti ja ensimmäinen hoito ilman sytostaattia

 Perjantaina oli ensimmäinen hoito ilman sytostaattia, kävin edeltävästi lääkärillä. Vähän kahtiajakoiset tunteet. Vartalon tt:ssä yksi maksan kasvaimista oli hävinnyt ja kaksi jäljellä olevaa olivat pienentyneet. Täytyy myöntää, että vähän petyin. Olin salaa toivonut, että kasvaimet olisivat hävinneet kokonaan. Nyt ne ovat siellä edelleen. Paperit laitetaan Helsinkiin maksakirurgialle, jossa arvioidaan, tehdäänkö metastaaseille mitään. Rintasyövän maksametastaaseja kuulemma hyvin harvoin leikataan, joitakin vain vuosittain. Muitakin toimenpiteitä on mahdollista tehdä. Ihan kaikki ei mieleen jäänyt mitä lääkäri puhui. Sen muistan, että maksan tilanteen pitää olla stabiili pitkän aikaa, ennenkuin leikataan, jos leikataan. Sytostaatti nyt kuitenkin tosiaan jää pois ja jatketaan vasta-ainehoidolla (trastutsumabi ja pertutsumabi). Toisaalta olen hyvin huojentunut, mutta toisaalta väkisinkin mietin olisiko kasvaimet saanut häviämään vielä hippasella sytostaattia. Vaikka tiedän kyllä, että lääkäri olisi sitä varmasti jatkanut, jos olisi katsonut sen tarpeelliseksi. Enkä ole ollenkaan varma, olisinko enää sytostaattia kestänytkään. 

Leikkauksesta puhuttiin, lähete kirurgialle tehtiin. Syöpälääkäri arvioi, että rinnan kokopoisto on hyvin mahdollinen minun tapauksessani. Sitä itsekin toivon. Toki vieläkin mielessä kummittelee maksabiopsian oton yhteydessä lääkärinkierrolla kirurgin kommentti siitä, että leikkausta ei välttämättä edes tehdä. Toivotaan, ettei kirurgi enää ole sitä mieltä. Sädehoitoa ei välttämättä levinneisyyden vuoksi leikkauksen jälkeen tule. Vaasan konsultaatio sädehoidosta kuitenkin tehdään. Perinnöllisyyslääkärin konsultaatio tehdään tyttöjen takia. Sairasloma jatkuu vuodenvaihteen jälkeen.

Monenmoista. Ei sitä tosiaan kaikkea muista lääkärin puheista eikä kaikkea ehkä ihan ymmärtänytkään vaikka vastaanotolla siltä tuntuikin. Etukäteen jännitti. Hoidon jälkeen oli ihan hyvä vointi, vaikkakin väsynyt, mieli teki kovasti töitä. Illalla särki jalkoja ja vähän vilutti. Googletin trastutsumabin haittavaikutuksia ja samalla luin HER2 -positiivisen rintasyövän vasta-ainehoidosta. Virhe. Luin, että tutkimuksissa osoitettu elinajanodote (levinneessä taudissa) on paljon lyhyempi kuin mitä olen aikonut vielä elää. Kuolemanpelko on tässä viime viikkoina hiipinyt mieleen muutenkin. Muistan kyllä Elsan ohjeen taipaleen alusta, että "älä mene nettiin". Ja nyt vasta meninkin, vahingossa. Vaikka enemmän Elsa kyllä ehkä tarkoitti keskustelupalstoja kuin tutkittua tietoa. Kysyin Harriltakin, että montako vuotta meillä vielä on talolainaa maksettavana. Taitaapa olla yli 10 vuotta. "Pystytköhän sinä asumaan täällä vielä sitten jos minua ei ole?" Harri vastasti että ei tiedä, koska aikoo asua täällä minun kanssani. En pelkää kuolemaa - sitä, että minua ei enää ole, mutta pelkään sitä, etten näe kun tytöt valmistuu, muuttaa omilleen, perustaa perheen (odotan jo kovasti lastenlapsia!) Tai mitä sitten ikinä tekevätkään kun kasvavat aikuisiksi. Pelkään sitä, että Harri jää yksin. Osaako se pestä vessan. Miten tytöt pärjää läpi teini-iän ilman äitiä. Aikani kun näitä murehdin, muistin taas miten turhaa se on. En minä pysty murehtimalla muuttamaan tulevaisuutta. Tärkeintä on nyt. Mitä minä teen tänään ja rakastanko tarpeeksi tänään? Siinä valossa on ihan se ja sama jääkö keittiön pöydälle ihan kaikki; koulukirjat, kynät, kumit ja askartelut, kaakaomuki ja leivänmurut, kolme hupparia tuolin selkänojalle ja kahdet villasukat tuolille, tavalliset sukat pöydän alle. Keittiö on elämän keskus, siellä me ollaan yhdessä eniten.

Ihanaa nyt viikonloppuna on ollut se, ettei väsytä niin paljoa. Ei tarvi laittaa maate, jaksaa touhuta eri lailla. Sydän ei mulju. Lenkilläkin on jaksanut käydä, jo ihan hyvää vauhtiakin. Vähän kuulostellen ja ihmetellen, ihanko oikeasti on ihan hyvä olo? Hermotkaan ei ole niin kireällä. Kun jaksaa päivällä touhuta, niin yötkin nukkuu paremmin. Tai ei unen kanssa ole ongelmia ollutkaan, mutta kyllä monet päikkärit on vähän yöunia syöneet. Huomasin, että kulmakarvatkin jo vähän kasvaa. Yksi kynsikin lähti jo kokonaan irti, kyllä sitä on odotettukin. Saisivat lähteä kaikki niin pääsee uudet kasvamaan. Nyt tuntuu, että yksi ajanjakso on ohi ja uusi alkamassa. Innolla uutta kohti. Leikkaus jännittää, mutta murehdin sitä sitten lähempänä. Tänään laitan linnuille talviruokintapaikan ja huomenna opetan Mineaa leipomaan pullaa. Ensi viikolla juhlitaan isänpäivää, kirjoitan kuulumisia lisää kahden viikon päästä.