Leikkauksen jälkeinen viikko

 Kyllä jännitti leikkauspäivän aamuna. Kolmeen asti tuli unta hyvin, mutta sen jälkeen ei juurikaan. Harri vei minut sairaalaan. Onneksi minua oli vastassa tutut kasvot, rintasyöpähoitajana työskentelevä entinen luokkakaverini. Hän sai jännityksen kaikkoamaan kokonaan. Kävipä luonani leikkaava lääkärikin, puheliain kirurgi, jonka olen tavannut 😁 Rempseän oloinen nainen, painotti kuinka tärkeää on käden liikkuvuuden harjoittaminen leikkauksen jälkeen. Ja sanotaanko näin, että en uskalla mennä kontrolliin jos ei käsi nouse vartalon jatkeeksi 😁

Leikkaus oli päivän ensimmäinen, ennen puolta päivää heräilin heräämöstä. Pää pyörällä, kolme kertaa piti hoitajan sanoa, että älä pönkää pystyyn. Luulin, että on aamu ja pitää nousta ja lähteä sairaalaan. Kainalo oli kipeä, sain siihen kipulääkkeen, joka auttoi hyvin. Sen jälkeen pärjäsikin hyvin Buranalla ja Panadolilla. Heräämöstä vietiin osastolle puolen päivän jälkeen. Sain vähän syötävää ja jatkoin uniani. Mikä onni, että olin vierottautunut kahvista! Ei tarvinnut ressata päänsärkyä.

Rinnan haava ja puolet kainalosta olivat (ja ovat edelleen) tunnottomia. Tuntuu koskettaessa samalta, kuin olisi raaja puutunut. Dreeni roikkui kyljessä viikon ajan perjantaihin asti. Mokoma ahistus. Eniten siitä haittaa oli, "käsilaukkua" piti koko ajan muistaa kantaa mukana. En yhtään enää ihmettele, miten (muistisairaat) mummat ja paapat unohtavat katetripussin sängynlaitaan kiinni lähtiessään liikkeelle. Toki se vähän varmasti kirpaisee irti lähtiessään... 

Sairaalasta pääsin kotiin heti seuraavana päivänä. Fysioterapeutti kävi vielä kotiutuspäivän aamuna ohjaamassa liikerataharjoitteet. Dreeniä joutuu varoa, jottei se luiskahda paikoiltaan. Käsi toimii hyvin eikä turvotteluakaan juuri ole. Liikeharjoituksilla turvottelut saa laskemaan. Olisin saanut ottaa kutimet jo sairaalaan, niin olisi ollut tekemistä. Kotona piti heti aloittaa omia joulusukkia, vaikkei niitä kauaa jaksanut tehdäkään. 

Väsyneempi olen ollut koko viikon. Ja hermojen päälle kävi varsinkin alkuviikosta kovat pakkaset (parhaimmillaan -33 astetta), jonka takia ei oikein lenkille dreenin kanssa päässyt. Muutenkin hermo kireällä ollut ja mieli ennemmin alhaalla kuin ylhäällä. Vaikka on ihanaa, että rinta on nyt leikattu ja kainalo tyhjätty, ja olen kasvaimeton, koville on ottanut toimintakyvyn lasku. Pääsin jo sytostaattien jälkeen hyvään vauhtiin kunnon kohotuksessa ja lenkkeilyssä, kotijumppiakin ehdin jo tehdä. Nyt pitää taas aloittaa (melkein) alusta. Käsi ei ole oikeastaan kipeä, mutta tuntuu aika pitkältä matkalta siihen, että sillä painoja nostellaan. Liikerataharjoitteet tekee kipeää, ja hetken saa äheltää ennenkuin paidan saa pois päältä. Muita normaaleja hommia kädellä pystyy kyllä hyvin tehdä. Yksirintaisuus ei vielä ainakaan ahdista, lähinnä helpotus kun haavaa katsoo. Jos ei se valtavia käytännön ongelmia aiheuta, niin voi olla etten uutta rintaa edes halua. Jää nähtäväksi.

Ennen leikkausta väläyteltiin, että voi olla, etten vanhaan työhöni (sisältää paljon perushoitotyötä) pystyisi palaamaan. En silloin osannut ajatellakaan, etteikö palaaminen olisi mahdollista. Tavoitteeni on käden kuntoutuminen normaaliksi, aionpahan vielä penkkipunnertaakin salilla. Jos en tangolla, niin ainakin käsipainoilla. Nyt on ensimmäistä kertaa hiipinyt mieleen pelko, että mitäs jos se todellakin on niin. Että pitää miettiä kevyempää työtä. Ehdin jo kotiutua uuteen työpaikkaani ja todeta sen unelmatyökseni. Ehkä nämä ovat juuri niitä asioita, mitä pelkäsin minulta otettavan pois ennen kuin kaikki on ohi. Rakas työ ja kuntosali. Asioita, joita olen löytänyt, jotka ovat minulle tärkeitä. Pitkään jaksamisen äärirajoilla vanhassa työssäni; vihdoin uskalsin sanoa itseni irti ja vaihtaa työpaikkaa. Pitkään kamppaillut (ehkä juuri edellämainitun vuoksi) liikkumattomuuden kanssa, ei jaksa, ei ehdi, kroppa ei kestä (puolikkaalle treenaaminen tyssäsi penikoiden kipeytymiseen); sitten löysin liikunnan ilon kuntosalista. 

En pidä siitä, etten pysty johonkin. Toki on ollut ihan positiivista, että se kaikkivoipaisuuden harhaluulo on tässä matkan varrella karissut, että pystyisin mihin vain. En ehkä pysty, mutta aion tottavie yrittää niin kovaa kuin ikinä pystyn. Ihan kaikkea ei enää ole tarpeen yrittää (ihan kaikkea ei tarvitse itse osata), vain niitä asioita jotka ovat minulle tärkeitä. 

Pitkästä aikaa oltiin muuten äsken Harrin kanssa treffeillä❤ Raskasta joulua Seinäjoella. Alusta asti ollaan sitä kuunneltu, mutta nyt vasta päästiin keikalle. Tässä välissä minusta on ehtinyt tulla NRJ:n kuuntelija🤭 Mutta olihan se ilo korvalle. 

Toivotaan ensi viikosta hyvää kuntoutumisen viikkoa💪 Onhan takana vasta ensimmäinen viikko leikkauksen jälkeen, hätähousun pitäis nostaa jo penkistä vähintään saman verran kun ennen syöpääkin.. Että ehkä jatkan niitä itsearmollisuuden harjoituksia myös.