Muutama ajatus hitaasta elämästä

 Kummallista alavireisyyttä. En oikein osaa eritellä miten. Todella väsynyt olen ollut tämän viikon, melkein kuin sytostaatin aikana ilman kolotuksia. Haluton ja innoton. Mutta ei surullinen eikä epätoivoinen. Kerrassaan uudenlainen tunne. Jotenkin uteliaana olen tätäkin tutkiskellut. Terapeuttini puhui aikanaan paljon olotilojen kanssa olemisesta, ei niinkään esim. surun ja harmituksen tunteesta pois pääsemisestä. Nyt ehkä ensimmäistä kertaa aidosti olen kärsivällisenä (viikko on minulle jo kovastikin kärsivällisenä) odottanut ja katsonut mihin tämä tästä menee. Muistan myös, kuinka terapeuttini sanoi, että masennusreaktio on luonnollinen reaktio esimerkiksi muutokseen olematta sen kummemmin diagnosoitavaa sairautta. Sitä ajattelenkin tämän olevan, reaktiota muutokseen. Pitää sopeutua uuteen, olkoonkin se hyvään. Samalla pieni arkinen muutos, kun olen taas päivät yksin. Vaikka nautinkin yksinolosta, huomasin kaipaavani ystävää. Ystävän kanssa kasvokkain keskustelua. Melkein jo kutsuin itseni kylään, mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi. Muutosta päivärutiineissa, kun jalassa on jotain ihmeen kremppaa enkä ole samaan tapaan päässyt niin pitkille päivälenkeille kuin olisin halunnut. 

Olenpa ajatellut sitäkin, ettei tälläistä ehtisi edes ajatella, kun käy töissä ja hoitaa siinä samalla arkea ja taloutta. Taas kerran olen kiitollinen tästä ajasta. Alkuun oli pakko hidastaa, nyt taas meinaa vauhti kiihtyä ja pitää opetella taas hidastamaan, vapaaehtoisesti. Ajatukset alkaa olla taas "pitäisi, pitäisi". Kaikenkaikkiaan hidastamisen taito on elinehto jaksamiselle ja terveelle elämälle. Nyt saan sitä harjoitella tulevaa työelämää varten. Olen pariin otteeseen tällä viikolla keskustellut aiheesta ystävien kanssa. Toisen kanssa whatsapissa ja toisen kanssa kirjeessä (ihan vanhanaikaisessa käsin kirjoitetussa kirjeessä, miten huikeeta ja huikeen hidasta!) Milloin olet viimeksi taputtanut itseäsi olalle siitä, ettet tee kerrassaan mitään hyödyllistä? Siitä että lepäät ja otat rennosti? En edes muista. Enpä muista laittaneeni viestiä, että "Vitsi mä oon tyytyväinen itteeni, nukuin just kahen tunnin päikkärit!". Mutta juuri eilen laitoin viestin, että "pesin saunan ja kylppärin, oon aika tyytyväinen itteeni😊". Vaikka jo ihan hyvillä mielin vain olen, niin harvemmin itseäni siitä onnittelen. Yleensä "laiskottelusta" tulee vähän huono omatunto. Väärin! On hyvä, että meidän sukupolvemme on opetettu arvostamaan työtä ja työntekoa, mutta en soisi kenenkään arvottavan itseään sen kautta. Siinäpä haastetta kasvatustyölle; osata opettaa hyvä työmoraali unohtamatta lepoa ja itsearmollisuutta. Kaipa se tulee osittain hyvän itsetunnon kautta. Saadulla puolella sukua on sanonta, että "sillaa vain että on hyvä olla". Vaikka se yleensä sanotaan humoristisessa mielessä, niin siinä on kyllä totisesti totuuden siemen. Ei tarvi aina ylittää itseään. Joskus vain vähäsen, toim.huom. 😁 Siitäkin tulee joskus hyvä olla. 

Muuten ei nyt ole oikein mitään päivänpolttavaa. Joskus ajattelen, että mitäs minä täällä jaarittelen joka viikko omasta elämästäni, nyt kun sairauskin on jo paremman puolella. Mutta käy täällä jokunen lukemassakin ❤ Ehkä minä jatkan jaaritteluani ja pohdiskelujani elämästä niin kauan kun yksikin käy lukemassa. Ja luen itse sitten jos ei muut jaksa lukea 😁 

P.s. Sanoinko jo viimeksi, että olen innostunut pataleivästä! Sain joululahjaksi toivomani uunipadan ja yritän totuttaa lapset omatekoiseen leipään. Siinäkin on hidasta elämää, kun illalla tekee taikinan, aamulla vaivaa ja kohottaa uudelleen, sitten paistaa ja antaa jäähtyä. Ei tule hetkessä, mutta on ah niin ihanaa. Hyvää kannattaa odottaa, se on varma. 

P.p.s. Vaihdoin jo osalle kasveista mullatkin, hätäinen kun olen. Mutta ne näyttivät tekevän kuolemaa! Ja hyvä että vaihdoin, vanhaa multaa poistaessani saatoin vain ajatella: "Anteeksi kukka!". Niin oli tiivis ja hapeton kasvualusta. Ehkä ne eivät heränneet vielä talviunilta. Oli ihanaa työntää kädet jo multaan (hanskoissa tietenkin, ettei kynsivammaiselle tule infektiota).

P.p.p.s. (montako p:tä niitä voi olla..) Tukka kasvaa humisten, kohta on jo niin tiivis kuontalo, ettei välttämättä tarvi edes peruukkia kauppareissulle. Kynnetkin kasvaa, odotan jo innolla että saan kaivaa nenää kunnolla (kaikki kaivaa nenää joskus) ja raapia päätä ja kutisevia kohtia. Aika huisia.