Tavoite hakusessa

 Paha olla. Ahdistaa. Enkä oikein tiedä miksi. Itkukin on tullut pitkästä aikaa. Tuntuu, että ajatukset on ihan umpisolmussa. Vaikea hyväksyä, että on näin paha olla, kun sairauden osalta tilanne on hyvä. Ja minähän jo selvitin itselleni, että nyt saa nauttia eikä se ole pois siitä, että jonkun ajan päästä tilanne voi olla toisin. Miksi siis ahdistaa? Pelottaa. Olen lueskellut sädehoidosta, ja nyt tuntuu, etten halua sitä. Taysin konsultaatiovastaus tuli, ja siinä suositeltiin hormonihoidon aloittamista (sädehoidon jälkeen). En halua hormonihoitoa. En halua enää mitään, mistä tulee sivuvaikutuksia. Viis siitä, että ne parantavat ennustetta. Nythän tilanne on hyvä, miksi siis kärsiä enää? Nythän pitäisi nauttia. Tuntuu hassulta, että tässä kohtaa vasta alkaa pelottaa. En kyseenalaistanut kertaakaan, etteikö sytostaattia annettaisi, vaikka sivuvaikutukset ovat valtaisat. 

Ja pelkään edelleen nauttia, ettei pettymys ja tuska olisi niin kovat sitten jos/kun tauti uusii. Vaikka tiedän, että se on turhaa. Tuskin sitä uutista on yhtään sen helpompi ottaa vastaan, vaikka olisi kuinka kurjaillut väliajan. Toisaalta olen vähän hukassa tavoitteen kanssa. Minulla pitää aina olla tavoite, mitä kohti mennä. "Päivä kerrallaan" ei oikein riitä. Onko se se, että kuntoudun työssäkäyväksi? Kuinka kauan ehdin olla töissä? Tarviiko sitä edes tietää? Kun alan treenaamaan tosissani, niin treenaanko seuraavaa kierrosta varten, vai tervettä elämää ja toimintakykyä varten? Yleensä sitä kohti menee, mihin ajatukset ovat suuntautuneet. Jos ajatukset on suunnattu taudin uusimiseen, niin onko todennäköisempää, että se tapahtuu? Mutta tuskin koko asian poistyöntäminenkään on kovin tervettä. Mistä löytää tasapaino? Siinäpä se. Nyt on tuntunut jo siltä, että taidan tarvita ulkopuolista apua asian käsittelemiseen. Tunteet ei tunnu tulevan järjen kanssa samaa tahtia. 

Harjoitin ihan konkreettisesti itseni palkitsemistakin, tilasin lankaa😁 Vähän islantilaisia kuviovärejä, kun niitä vielä on saatavilla. Olihan se hetken ilo. Vielä täytyy Tapiolle tehdä retki lähiaikoina, siellä on roosaa väriä, mitä ei Lanka- ja kudemyymälä Pukkilassa enää ollut. Yksi vauvaneule on jo melkein valmis ❤ Minea esitti juuri syntymäpäivälahjatoiveekseen neulemekon (aika ihanaa), taidan sen tehdä välityönä tässä villapaitojen ja vauvaneuleiden lomassa. Tekis kyllä mieli tehdä itsellekkin neulemekko... 

Kävin nilkkaani näyttämässä fysioterapeutilla. Ei siinä mitään vakavaa vikaa ollut, sain kylmähoitoa ja jatko-ohjeita. Seurataan meneekö kipu pois. Kylmähoito tuntui olevan aika hyvä. On se vieläkin kosketusarka, mutta vähemmän se lenkillä vaivaa. Vähän meinaa käydä psyyken päälle omat toimintarajoitteet. Mutta luovuttajat ei ikinä voita, niin se menee. Ei auta kuin mennä eteenpäin. Takapakkia tulee, mutta se ei saa lannistaa. Sitä varten tarvitseekin sen tavoitteen mitä kohti mennä. Ehkä siinä yksi syy, että on niin orpo olo eikä mistään meinaa saada kiinni, kun ei tiedä mihin suuntaan tästä pitäisi lähteä ja miksi. Lihaskuntoharjoittelukin on jäänyt, kun ei oikein tiedä mitä tekisi. Yksi kahvakuulavalmennus olisi aktivoimatta, mutta en uskalla aloittaa sitä ennen kuin tietää sädehoidosta. Kun en tiedä pystyykö sen aikana treenaamaan. Kuntosalikorttia en samasta syystä ole vielä uskaltanut aktivoida. Lenkkiä me on Jertsan kanssa uskollisesti kierretty, vaikkakin vähän lyhyempää tuon kintun takia.

Ensi viikolla on taas labrat ja vasta-ainehoito. Josko ne tunteetkin sieltä tulisivat järjen perässä.