Tuumaustauko

Tuumaustauko teki aika hyvää. Aika on ihmeellinen asia. Ajalle kannattaa vain antaa aikaa. 

Luulen, että aikaisempi ahdistus oli aika pitkälti sitä, että kaikki tunteet vain tuli, kun pahin oli toistaiseksi ohi. Ne pystyi tuntea. Vaasassa hoitaja syöpätaudeilla tämän minulle taas sanoi - olen kuullut sen monta kertaa ennenkin, mutta joskus asiat vain pitää kuulla monta kertaa ja eri ihmisiltä ennenkuin ne saavat tarttumapintaa. Ehkä tunsin kerralla koko matkan tuskan ja ahdistuksen? Vaasassa sain muuten myös ensimmäisen "piikkihoitoni", eli vasta-aineet pistoksena ihon alle suonen sijaan. Koko käynnillä taisi mennä vain reilu vartti. Laskimoportti huuhdellaan jatkossa joka toisella käynnillä, eli kuuden viikon välein. 

Kolmen viikon sädehoito Vaasassa on nyt myös käytynä. Iho vähän punoittaa ja kutiaa välillä, mutta muuten haittoja ei tullut. Röntgenhoitajat olivat mukavia, enkä pitänyt kulkemista mitenkään pahana. Rytmitti päivää ihan mukavasti, tie oli suora ja liikennettä vähän. Sain kuunneltua muutaman äänikirjankin. Hassu ulkopuolisuuden tunne ja alemmuudenkin tunne oli ensimmäisen viikon aikana - sen laukaisi ruotsin kieli, joka tuntui olevan aika monen äidinkieli. Tunsin itseni moukaksi ilmoittautuessani ääntäessäni sukunimeni "suomalaisittain", kun sisään kutsuttiin "oikein" lausuttuna. Toinen ulkopuolisuuden tunne tuli poiketessani matkalla Laihialla kaupassa. Kaikki tuntuivat tuntevan toisensa, työntekijät tunsivat muut asiakkaat ja minä mörkö outona ihmisenä kuljen melkein kuin iso värikäs neonvärikyltti pääni päällä. Ihan hassuja tuntemuksiahan nuo molemmat olivat, mutta kiinnittivät huomioni isompaan identiteettiasiaan. 

Olen tuntenut tietynlaista ulkopuolisuutta myös sairastamisessa. Olen syöpäsairas. Leimattu. En kuulu enää "terveiden" joukkoon. Tätäkö loppuelämä nyt on? Nähdäänkö minut tästä eteenpäin aina ensisijaisesti sairauteni kautta? Näenkö minä itse itseni ensisijaisesti sairauteni kautta? Ehkä ongelma onkin ollut siinä. Syöpä on ollut tähän asti läsnä jokaisessa päivässä hoitojen kautta. Se melkein määritteli minut, pelkäsin että se määritteli minut myös toisten silmissä. Syöpä 1/22 -lehdessä oli sopivasti erittäin hyvä artikkeli "Kuinka haluaisit toisten näkevän juuri sinut?". Se auttoi minua jäsentelemään ajatuksiani. Siinä sanottiin, että "yksi ihmisen syvimpiä tarpeita on tulla nähdyksi sellaisena, mitä kokee olevansa." Koin olevani syöpäsairas, mutten halunnut muiden näkevän minua vain sellaisena. Ehkä en oikein tiennyt, mitä olin. Nyt syöpä jo jopa unohtuu toisina päivinä, eikä asia vaivaa minua enää. Ristiriitaa ei enää ole. Tiedän olevani paljon muutakin enkä näe itseäni ensisijaisesti syöpäsairaana. Ehkä ei toisaalta myöskään haittaa, vaikka toiset näkisivät. Ehkä on helpottanut myös se, ettei peilistä katso enää kalju syöpäläinen, vaan lyhyttukkainen syöpäläinen😁. Hyvää identiteettikriisille teki myös matka Helsinkiin vanhan ystävän luo ja vauvakutsuille. Oli ihanaa nähdä kouluaikaisia ystäviä ja huomata että olen edelleen sama vanha Hanna. Ja että syöpä ei nouse ensisijaisesti puheenaiheeksi. 

Ah ihana Helsinki ❤ Sen verran on päässyt mökkeytymään tänne Etelä-Pohjanmaalle, että jännitti lähteä "isoon kaupunkiin". Miten sinne pitää pukeutua? Miten siellä pitää käyttäytyä? Ihan niinkuin haluaa 😁 Sanat eivät riitä kertomaan, miten ihanaa ja terapeuttista pääntuuletusta se oli. Miten avartavia keskusteluja sai ystävän kanssa käydä. Ystävän vieraanvaraisuus sai minut liikuttumaan, niin hyvänä hän minua piti. Luksusaamiaiset molempina päivinä, tarjoiltuna. Ihana päivällisruoka perjantaina kun menin, sekin pöytään tarjoiltuna. Käveltiin kaupungilla ja käytiin lauantaina ravintolassa syömässä. 

Sunnuntaina ennen lähtöä käytiin Ateneumissa. Pidän taiteesta, mutta ehkä en ole sitä osannut arvostaa tarpeeksi. Kaksi teosta sai minut kyyneliin. Vähän tuntui nololta, tämän asian kanssa olen ennenkin kamppaillut. Ei ole tuntunut hyväksyttävältä (tämä on joku sisäinen juttu) liikuttua. Muistan jo alle kouluikäisenä katsoessani piirrettyjä - toinen oli muistaakseni joku surullinen Pingu -jakso ja toinen oli Alfred J.Kwakin ensimmäisen jakso jossa Alfred menetti perheensä - tunsin kauhua kun kyyneleet meinasivat tulla, mutta tuntui että niitä ei voi näyttää. Täytyi pitää ne sisällä. Enkä osaa vieläkään itkeä julkisesti elokuvasta/musiikista tms. 

Oli mielenkiintoista katsoa teoksia yhdessä. Toinen saattoi nähdä teoksen aivan toisin kuin toinen. Vaihtuvien näyttelyiden puolella, taisi olla "Vuoropuhelua - Elina Brotherus ja Hannele Rantala", yksi teksti kiinnitti huomioni niin paljon että otin siitä kuvan. En tiedä miksi, mutta se puhutteli erityisesti. 

Viime viikko ja osa sitä edellisestä meni koronaa sairastaessa. Alkoi niin, että viimeisen sädehoitokerran kävin koronavarotoimin. Nyt on jo päivä 13, mutta aina vain on tukkoinen olo ja väsy aikamoinen. Enää ei niinkään hengästy lenkillä, mutta kovin pitkää kierrosta ei jaksa käydä. Aika koville on tauti ottanut, mutta selvitty on. Minean kotitestit ihme ja kumma jäivät negatiiviseksi, vaikka hänkin oireinen oli ja ensimmäisenä aloitti. Koronan vuoksi tämä tuumaustaukokin jatkui pidempään kuin alunperin tarkoitin. Vasta-ainehoito siirtyi viikolla, kävin siellä toissapäivänä perjantaina. Nyt aloitettiin hormonihoito Tadex, vaihdevuosioireita odotellessa... jeij. No, josko ei pahoja haittavaikutuksia tulisi. Kolmen viikon päästä on lääkärin vastaanotto Seinäjoella, sitä edeltävästi vatsan magneettitutkimus. Vähän jännittää, olen jo päässyt terveysmoodiin enkä osaa odottaa huonoja uutisia. Kova isku on jos tauti on uusinut. 

Kevättä kohti kovasti jo mennään, ajatukset alkaa olla jo kauden puutarhahommissa. Vaikka pidänkin itseäni luonnonystävänä ja kaikilla (ällöttävillä) ötököillä ja pörriäisillä on oma tehtävänsä, niin uskoisin tulevani toimeen vaikka jäniksiä ei maailmassa olisi. Nyt saa tietysti syyttää vain itseään kun päärynäpuut ja viime kesänä istutettu luumupuu on syöty - taas. Mutta voin kertoa ettei lohduta yhtään. Päärynäpuut on syöty viime keväänä maalattujen kohtien yläpuolelta. Positiivista on se, että silmuja näytti olevan, eli näyttäisi siltä, että puu säilyi toissatalven ympärisyönniltä aitamaalin ansiosta. Katsotaan josko se säilyisi vielä toisenkin kerran. Uudelle luumupuulle taisi käydä hassusti, se oli syöty keskeltä poikki ja kaikki oksat myös.. Mustikkapensaat ovat vieläkin lumen alla kokonaan, joten jos eivät myyrät käyneet apajilla, niin ne sentään ovat säästyneet. 

Katselen vielä hetken näitä ihania aamiaiskuvia, jotta unohtaisin vihani jäniksiä kohtaan...

Kirjoittelen seuraavan kerran kolmen viikon päästä lääkärikäynnin jälkeen, jos ei tässä jotain kertomisen arvoista välillä tapahdu. Kuten vaikka ensimmäinen leskenlehti tai ensimmäinen töyhtöhyyppäbongaus❤