Turussa perhekurssilla

Kylläpäs tässä vierähtikin pidempään mitä ajattelin. Oltiin viime viikko Turussa Meri-Karinan hyvinvointikeskuksessa levinnyttä rintasyöpää sairastavien perhekurssilla ja tällä viikolla maanantaina ja tiistaina on pitänyt aiemmin suunniteltujen lääkärireissujen/hoitojen lisäksi käydä silmän takia lääkärissä. Sunnuntaina alkoi kova vasemman silmän kipu, vetistys ja valonarkuus. Aivan poskiluuta ja ohimoa myöten jomotti välillä. Tottahan sitä mielessä kävi, että nytkö aivoissa on sitten metastaasia... No, maanantaina tk-lääkäri epäili iriittiä (kuten minäkin) ja teki lähetteen silmäpäivystykseen, johon seuraavana aamuna menin. Ei onneksi ollut iriitti, vaan haava sarveiskalvolla kuivuudesta johtuen. Lyhyemmällä tippakuurilla selviää. 10pv:n päästä kontrolli. Nyt kolmantena tippapäivänä jo vähän helpottaa, kipua ei juurikaan enää ole, valonarkuutta, kirvelyä ja vetistelyä kylläkin, joskin jo vähemmän kuin aiemmin. Pihalla ei pysty vielä olemaan. Tytöt on Jetin kanssa käyneet kävelyllä, ensimmäistä kertaa. Ohjeistuksella, että kääntykää takaisin jos tulee koira vastaan 😁 Muuten jo hyvin tohtii lapsillekkin antaa, ei se enää juuri vedä eikä hauku muille kuin koirille. 

Tiistaina silmälääkärin jälkeen ajelin taksilla kotiin (matkakatto on tältä vuodelta jo täynnä, saa ilmaiseksi ajella sairauden hoitoon kuuluvia matkoja) ja hetken päästä lähdin kolmikantaneuvotteluun työterveyteen ja työterveyslääkärille. Sovittiin, että syyskuun alusta aloitan työt 50%:lla työajalla. Sen jälkeen nopea käynti työpaikalla ja sitten äkkiä kotiin syömään lounasta, että kerkiää syöpäpiikille. Vein tytöt hoidon ajaksi Ideaparkiin, Minea pääsi ensimmäistä kertaa "yksin" kaupoille. Tuntuu, että tämän puolentoista viikon aikana on ollut enemmän tapahtumaa kuin parin kuukauden aikana normaalisti, ja olen ihan puhki. Kahdeksalta illalla jo katselen kelloa, että joko saa pian mennä nukkumaan. Tänään käytiin Vesalla (eli Keskisellä).

Leiri oli ihana, joskin raskas. Olen sosiaalisesti hitaasti lämpiävää sorttia, joten siihen meni energiaa aika lailla heti alkuun. Olin kurssilla ainoa, jolla ei ollut enää mitään kuvissa näkyvää. Siitä johtuen tunsin itseni alkuun ulkopuoliseksi, liian "terveeksi", onko minulla oikeus olla täällä. Toisaalta oli hyvä nähdä, miten ihmiset elävät metastaasien kanssa, ja kuinka kauan ovat eläneet metastaasien kanssa. 

Heti toisena päivänä naisten omassa ryhmässä tuli yllättäen itku, kun kerroin omasta kokemuksestani. Varmasti tilanne oli jännittäväkin ja herkkä, mutta luulen, että kyllä minä jotain olin tässä kevään aikana padonnut ja se siellä nyt sitten purkautui. On tässä pitkään jo ollut sellainen olo, että mahdanko jotain työntää syrjään. Vähän liian pinnallista oloa ja "kaikki hyvin". Se on jännä, kun vähän reunoolta on sellainen olo, että jotain on, mutta ei saa kiinni että mitä. Huvittavaa olikin, että kuuluin ryhmän "itkijänaisiin", vaikken normaalisti juuri itkekään. Vaikka itku kyllä tulisi paljon useammin kuin sen annan tulla. 

Lääkärin luento/keskustelutilaisuus oli todella hyvä. Siellä huomasin, etten ole oikein todella ymmärtänyt sairauteni laatua. Levinnyt rintasyöpä on ihan eri sairaus kuin rintasyöpä. Tästä ei todella parannu, kuten paikallisesta syövästä voi parantua. Ehkä tässä on tullut hieman valheellinen terveyden tunne, kun kuvat on saatu siistiksi, vaikka tiedänkin, etten ole terve. Vai olisinko kuitenkin? Toive siitä tietenkin on. Nyt elän "tervettä" elämää, mutta tilanne voi muuttua koska vain. Ennen kuvauksia saa aina jännittää näkyykö kuvissa jotain uutta. Palliatiivinen (eli oireenmukainen, oireita lievittävä) hoito on ollut mielessä jonkinlainen peikko. Jotenkin se on mielessä rinnastunut saattohoitoon, vaikka tiedän ettei se sitä ole. Palliatiivinen hoito kuitenkin tietyllä tapaa kulkee levinneillä koko ajan mukana. 

Meillä oli myös hyvä vertaisluento, puhumassa oli mies, isä, jonka vaimo oli kuollut syöpään. Lohdullista oli se, että suru helpottaa jossain kohtaa. Ja elämä jatkuu. Tärkeää on se, ettei surevia jätetä yksin. Muiden täytyy pitää aktiivisesti yhteyttä, ei niin, että sanotaan "soita jos haluat puhua" (tähän tunnustan itse syyllistyneeni). Alkuun sureva voi padota tunteensa ja vasta paljon myöhemmin käydä surun läpi. Esimerkiksi viiden vuoden päästä voi olla ihan alkutekijöissä surun kanssa. Tällöin herkästi voidaan sanoa, että siitähän on jo niin kauan, etkö mene elämässä eteenpäin. Antakaa konkreettista apua, viekää ruokaa, tehkää ruokaa, käykää pesemässä pyykkiä tai siivoamassa. Kuunnelkaa, vaikkei osaisikaan sanoa mitään. Olkaa läsnä. Ei vastauksia ole. Jos sureva kokee, ettei tule huomioiduksi surussaan, voi olla että silloin jättää yhteyttä pitämättä. Terapian tärkeyttä luennoitsija painotti.

Lapsilla oli omaa ohjelmaa lasten- ja nuortenohjaajien kanssa. Tykkäsivät ihan älyttömästi. Kerrankin oli Aadalla tekemistä, koko päivän, joka päivä, viisi päivää😁 Illalla pelattiin biljardia ja pingistä. Tehtiin myös kurssin yhteistä seinävaatetta; liukuestemattoon solmittiin paidoista leikattuja kuteita. Ei saatu ihan kokonaan valmiiksi, mutta se oli keskeneräisyydessään täydellinen❤

Turun linnassa käytiin kotimatkalla. Täytyy kyllä vähän häpeäksenikin myöntää, että mielenkiintoni lopahti aika äkkiä🙈 Kun oli yhden huoneen nähnyt, niin kaikki loput näytti aika samanlaisilta.. Mutta tulipahan lapsille esiteltyä vähän kulttuuria. Turusta ajettiin Lempäälään ja illalla vielä kotiin Ilmajoelle. Matkalla poikettiin Urjalan makeistukussa. Lapsena aina poikettiin siinä matkalla Yläneen mökille tai monesti myös matkalla Loimaan mummulle. Loimaan mummu oli oikeastaan Punkalaitumen mummu, mutta olin aika pieni silloin kun hän asui vielä Punkalaitumella, joten Loimaan muistan paremmin. Vaikka muistanpahan kyllä kun Punkalaitumen portailla kaaduin ja leukaan tuli rupi, taisin olla silloin vasta parivuotias. 

Pihalla kaikki kasvaa jo kovaa kyytiä ❤ Muutama kukkakin jo kukkii kukkamaalla, nurmikolla sitäkin enemmän😁 Olen tehnyt jo rauhan voikukkien kanssa, onhan ne oikeastaan aika kauniita. Lauantaina kotiin tullessa piti heti tehdä pihakierros kameran kanssa (vaikka olikin pitkä nurmikko). Alla oleva kuva on kyllä jo toissaviikolta ennen nurmikonleikkuuta.

 

Raparperi on valtava

Tämä oli aika hurmaava, hän kasvaa siellä missä ei tarvisi. Mutta ei kasva enää, Harri sen nyppäsi pois. Pitää tietysti olla hiljaa kun oma-aloitteisesti "nyppi rikkaruohoja"

Olen jo monta vuotta antanut luonnon hoitaa enkä ole myrkkyjä suihkinut. Viime vuonna oli kova kirvavuosi, mutta paljon oli leppäkerttujakin. Tänä vuonna toistaiseksi ei näytä ihan niin pahalta kuin viime vuosi.

Salaatit kasvaa

Lempäälässä ennen leiriä, muistin vain kuinka seppele tehdään❤

Tällä uimarannalla on asuttu kersana. Vanha laiturikin on vielä jäljellä, tosin vähän lähtenyt seilaamaan talven jäljiltä.

Uimarannalta

Voi olla että tässä kesän mittaan en ehkä ihan joka viikko kirjoittele, sitten kun on jotain kerrottavaa 😁 Pian onkin jo juhannus ja sen jälkeen lähden taas Helsinkiin Karoliinan luokse ❤ Ihanaa kun voi sanoa "taas"❤