Alkuvuoden ajatuksia

 Pitkästä aikaa istahdan taas omien ajatusten äärelle. Alkuvuosi on ollut - en nyt sanoisi kiireistä - mutta omalla laillaan tekemisen täyteläisempää kuin tähän asti. Työaikaprosentti nousi kahdeksaankymmeneen, eli yksi ylimääräinen vapaa viikossa on. Oma totuttelemisensa työteliäämpään arkeen on, vaikkakin se on pääosin positiivista. Töitä on helpompi tehdä kun on enemmän työpaikalla, asukkaiden asioista ja voinnista on paremmin selvillä. Työkavereidenkin kanssa on kiva olla enemmän. Mutta tuleepahan päivään enemmän aistiärsykettä, ja siihen ehkä eniten on totuttelemista. Havahduin tähänkin asiaan taas kun sanoin syöväni puuroa joka aamu. Jokaikinen aamu, ihan samanlaisen puuron. No, marjat voi vähän vaihdella. (Mustaherukat tulee kohta korvista ulos 😁 pensas oli erittäin satoisa, vaikkei paras vuosi ollutkaan. Kohta pitää ruveta ostamaan marjat kaupasta, mutta tähän asti olen pärjännyt oman ja naapurin pihan antimilla). Kaipaanko vaihtelua? Enpä oikeastaan. Ruokarutiinit tuo kummallista turvaa, yksi stressi vähemmän kun ei tarvi miettiä mitä syö. Kaikista helpoin on olla kun rutiinit on kunnossa, tietää mitä odottaa. 

Samalla tammikuu on ollut kovinkovin väsyisä. Nyt tuntuu, että pikkuhiljaa taitaa olla kahden kuukauden väsymyskausi ohi. Koronan jälkeen (joka oli marraskuun lopulla) ei oikein virkeää päivää ollut, ja sitten jo hengästyin touhutessa, puhuessa ja syödessäkin välillä. Keuhkoissa ei mitään vikaa ollut, keuhkokuvakin otettiin. Lääkäri sanoi, että sopii kyllä koronan aiheuttamaksi. No, nyt on jo pari treeniä tuntunut hyvältä, pitkästä aikaa, ja käytiinpähän työkavereiden kanssa Joupiskan kuntoportailla rääkkäämässä hengityselimistöä. Oli ihan kamalaa, mutta silti niin ihanaa 😁 Nyt olen pari päivää köpötellyt puupohkeilla menemään. Kuntoportaista kun saisi viikottaisen tavan, niin johan olisi varmasti taas juoksulenkitkin vähän lähempänä. Aina vain se puolimaraton haaveissa siintää. Toivotaan, että nyt tosiaan olisi taas vireä kausi alkamassa, ja jaksaisi treenata. 

Päästiin puolenkuun paikkeilla Nokian Edeniin minilomalle. Veljen ja isän 125v -yhteissynttäreitä juhlittiin siellä. Etukäteen ajattelin, että ei varmaan tähän aikaan vuodesta juuri ole väkeä, mutta mitä vielä, hotelli täynnä. Uiminen oli lähinnä lillumista, mutta niin se taitaa aina kylpylöissä olla. Lapsilla oli mukavaa (ja toki aikuisilla kans😁), sai serkkujen kanssa taas mellastaa. Tuliaisiakaan ei sieltä onneksi tullut mukaan. On se kumma kun aina vain meinaa ajatella kulkutaudit edellä, kyllä se pandemia-aika vain jälkensä jätti. Vaikka kukapa sitä nyt mielellään flunssassa on, en minä ainakaan. Ruoka oli hyvää, synttäri-illallinen syötiin yhdessä. Kasvismenu oli erinomainen. 

Automatkoilla villapaitaa valmistui hyvän matkaa. Kyllä se neulomistahtikin hidastuu kun vapaa-aikaa on vähemmän. Kun lapset olivat pienempiä, sanoin kerran kutovani sukkaparin viikossa, ja ajattelin viime vuonna, että miten kummassa siihen niin kauan meni. Silloin kudoin sukkaparin parissa päivässä, eikä Minean synttärilahjatunikaankaan mennyt kuin vajaa viikko. Nyt taas pitää totutella siihen, ettei samaan tahtiin neulomusta synny. Välttämättä ei jaksa edes joka päivä neuloa. Sitä on eniten haiku, neulomista siis. Mutta muuten on ihanaa, että on taas normaalissa elämässä kiinni.

Niin on normaalia perhe-, työ- ja treeniarkea, että tuumasin vähentää täälläkin. Kirjoitan jatkossa kerran kuussa, näin kuun lopulla. Meidän elämässä ei niin valtavasti tapahtumia ole, ja terveyskin on tällä hetkellä kunnossa. Toivotaan, että näin mentäisiin mahdollisimman pitkään. Vaikka eipä niitä tapahtumia edes kaipaa, parasta on se ihan tavallinen arki. Että saa käydä töissä, elää lasten ja Harrin kanssa omassa kodissa, ja Jetikin tuossa vielä toistaiseksi päästelee, teräspappa. Ensi kuussa pääsen taas Helsinkiin Karoliinan luokse minilomalle, ihanaa ❤ Minean synttäreitäkin juhlitaan 19.pvä. Siinähän sitä tapahtumaa kerrakseen. 

Viherpeukalotkin jo lähettelee enenevissä määrin sähköposteja, mutta eipä sieltä vielä houkutuksia ole tullut. Sen verran kovat istutusalueiden kaivuu/perkuutyöt tiedossa keväällä, ettei viitsi mitään uutta edes ajatella. Joka päivä joudun katsella etupihan ruusupuskissa törröttäviä heiniä, ja kerään samalla kitkemiskiukkua keväälle.

Lankojenostolakkokin on pitänyt *taputan itseäni olalle*. Neuleohjeita olen kyllä ostanut, mutta niitä ei onneksi lasketa. Toki niihin ei saa lankoja ostaa😁 Äitienpäivä taitaa olla seuraava "juhlapäivä", jolloin voisi lankoja lahjaksi toivoa 😁 Perinteisesti olen saanut multaa, mutta ehkä tänä vuonna voisi toivoa villapaitalankoja. Multaa voin ostaa itsekin. 

Laitanpa tähän vielä yhden synttäripäivällisiltä otetun kuvan, eipä ole tullut pärstäkuvaa aikoihin päivitettyä. Mikähän siinäkin aina on, ettei muka hyvää kuvaa tule. Selfien ottaminen tuntuu niin typerältä. Nyt Harri nappasi ihan hyvän 😊 Hyvää helmikuuta kaikille ❤